Kuulin muutama viikko sitten hyvän lukioaikaisen ystäväni kuolemasta. Asia itseasiassa palasi mieleen poistuvista some-sivuista. On kamalaa, että vaikka kuolemasta on jo aikaa somet kummittelevat vieläkin elossa.
Tämä ystäväni, Johanna, oli mun kanssa lukiossa ja meillä oli paljon yheisiä kursseja. Käytiin kuvaamassa yhdessä kuviksen proggiksia, tuskailtiin kuvisdiplomeita, luetiin kokeisiin käytävillä, höpistiin wanhojen kuvioista ja hihkuttiin yo-juttuja. Oltiin myös yksi kesä isosina rippileirillä Cellessä Saksassa. Paras reissu ja kesä ikinä.
Johanna opetti mut Saksassa tupakoimaan niin ettei henkeen vetäminen yskitä (ei ehkä niinkään hyvä juttu ja mähän en tosiasiassa polta mutta tottakai vähän on pitänyt kokeilla), heitti parasta läppää, tarjosi aina palan herkuista, ajeli mun kanssa hyppäreillä ympäri kaupunkia ja moikkasi ja jutteli vielä lukion jälkeenkin. Johanna itseasiassa sai juuri vuoden vaihteessa työpaikankin alalta jota on aina halunnut tehdä.
Eihän me parhaita kaveruksia oltu mutta tosi hyviä ystäviä. Enkä vieläkään oikein osaa suhtautua asiaan. Ensimmäinen omalle kohdalle osunut läheisen kuolema. Tuntuu oudolta jos asiaa alkaa ajattelemaan ja vanhoja kuvia selatessa tulee haikea fiilis. Varmasti perheen olo on vielä hirveämpi, kuolema kun tuli täysin puskista. Kuulin asiasta Johannan äidiltä ja jonkun aikaa juteltiin ja toivoteltiin vointeja puolin ja toisin. Kamalin asia vanhemmalle on varmasti oman lapsen menetys.
Kaikesta selviää ja omakin olo on oikeasti ihan hyvä, haikea mutta hyvä. Sainhan mä kuitenkin olla menossa mukana monta vuotta :)
1994-2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti