Hei lapsuus mä tulen tänään takaisin, ei tää aikuisuus ole tehty mulle

Maanantaina mun elämänkokemukset kasvo vuodella ja nyt voin kirjottaa kaikkiin hienoihin papereihin että oon 19. Ihan hullua. Eilen oli vihdoin näytelmän ensi-ilta ja viikonpäästä lauantaina pitäis oikeesti painaa se valkolakki päähän. Miten aika voi mennä näin nopeesti? Vuosi sitten elin elämäni parasta aikaa ja meiän teatteriporukka oli mulle kaikki. Viime kesästä saan kiittää niitä ihania ihmisiä jotka teki mun kesästä oikeesti parhaimman ikinä. Tästä kesästä en sitten tiedäkkään. Vuodessa tapahtuu vaan niin paljon. Ainakin mun pään sisällä ja nyt tuntuu että oon kasvanu noistakin piireistä pois. Se johtuu kyllä vaan mun päästä. En oo ikinä kestäny samojen tyyppien kanssa kauaa.

Nyt oon kai vähän niinkun uudessa käännöskohdassa tai "checkpointissa". Tässä on taas tullut lahnattua samassa koulussa suht samalla rytmillä kolme vuotta ja se on nyt ohi. Aurinko paistaa ja saa mun talven jäässä olleet harmaat aivonystyrät pyörimään. Ehkä vähän liiankin lujaa. Nyt on ollu parisen viikkoa ihan kauhee olo ja vaikka mulla on täälä Hämeenlinnassa mulle tärkeitä ihmisiä niin varmaan ainoo vaihtoehto olis muuttaa täältä pois.

Pitäis vaan jättää kaikki ihanakin taakse ja alottaa kokonaan alusta. Katkasta kaikki yhteydet vanhaan muhun ja siirtyy eteenpäin. Tuntuu pahalta ees ajatella tällästä. Mulla on kuitenkin muuten kaikki ihan hyvin. Ehkä vähän liian hyvin ja siks fiilis on tämmönen. En vaan osaa ajatella että mulla vois olla oikeesti kaikki hyvin ja pelkään koko ajan että se katoaa.

Kivat ja tärkeet asiatkin ahdistaa. Jotenkin on sidottu olo ja tuntuu että mua rajotetaan hirveesti. Tunnen itseni häkkilinnuks jota yritetään tunkea liian pieneen linnunpönttöön. En mä sinne mahdu. Luovuttaisitte jo. Satutan mun rakkaita mutta samalla tuntuu että ne satuttaa mua. En riitä vaikka haluaisin ja haluisin antaa vaan kaikille mahdollisuuden unohtaa mut ja hankkia parempaa seuraa. Ennen tuntu että vanhettiin yhdessä, nyt siltä että vanhenen yksin.
Tuleepa taas kauheeta angstitekstiä mutta kun niin. En mä nyt osaa kirjottaa mitään ilosta. Paitsi että pääsin Ruisrockkiin talkoolaiseksi c: jee! Haudattiin myös meidän hamsteri. Tehtiin sille hieno hauta, vaikka olikin hirvee lemmikki.

En osaa edes muotoilla mun ajatuksia kunnolla. Kuunnelkaa Samae Koskisen Lapsuus josta otsikkokin on. Sieltä voitte löytää hippusen musta ja kaikesta kadonneesta. Mutta hei, mulla on kaikki loppupeleissä ihan ok. Ajatustyötä ja hetkessä elämistä edessä. Eikä tulevasta tiedä kukaan.